— Mutta täytyyhän sentään, Dolly…
— Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.
Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja silmiin tuli kyyneleinen kiilto.
— Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!…
Onhan… hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.
Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.
— Dolly, mitä minä voin sanoa?… En muuta kuin: anna minulle anteeksi… Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi hyvittää hetken, hetken…
Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin selittämään kaiken perättömäksi.
— Hetken nautintoa…, lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli taas.
— Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, — älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.
Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.