"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita hänen luonteelleen.
"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa, heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.
IV
Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä, sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä, maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta… Se oli mahdotonta siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä, omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.
Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain neuvottomuutta ja tuskaa.
— Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti hän säteili raikkautta ja terveyttä.
Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä… Ja tuo inhottava hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea poskilihas vavahteli.
— Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.
— Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, — Anna tulee tänään.
— Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti vaimo.