Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.
— Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.
— Niin, niin. — Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.
— Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. — Ja eräs asialle tullut nainen odottaa, lisäsi hän.
— Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Puolisen tuntia.
— Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?
— Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton vihastua.
— No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen nyrpeästi kulmiaan.
Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa. Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa — vaimonsa.