Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.
— Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.
— Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä äänellä. — Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!
— Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta…
— Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut! kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli myöhäistä.
— Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty nopeasti. — Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen? Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että… että… että ottaa osaa toisen suruun!… Minä en tahdo noita säälittelyjä ja teeskentelyjä!
— Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.
— Miksi sinä kiusaat minua?
— Minähän päinvastoin… Minä näen että katkeruus… Mutta Kitty ei kuullut häntä kiivaudessaan.
— Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei rakasta minua.