— Enhän minä sitä väitäkään… Sano minulle vain yksi asia, virkkoi
Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, — sano totuus, onko
Levin puhunut sinulle?…
Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi, sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:
— Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä! Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!
Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa liinaan ja painoi päänsä alas.
Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään. Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen edessään.
— Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty anteeksipyytävästi.
Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan hameen helmaan.
Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi. Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.
— Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, — mutta voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi, vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.
— Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly hymyillen.