Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat ohitseen.
Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin, jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat teeastiat hohtivat.
Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään. Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän, lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset, tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se ikään kuin etsi uomaansa.
— Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison piirissä, — huomasitteko, miten hän lankesi…
— Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin kumpaankin. — Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä, miksi se on heitä niin miellyttänyt.
Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi aihe.
— Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka ei myöskään tiennyt mistä alkaa.
— Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. — Mutta voinhan koettaa. Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää…
— Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan keinoon, joka ei koskaan pettänyt — panetteluun.
— Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.