— On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin niin usein täällä.
Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin suhteesta talon emäntään.
Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.
— Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse — ei tytär, vaan äiti — teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!
— Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!
— Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen — sillä eihän hän ole tyhmä — näe, miten koomista se on.
Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin vauhtiin päässyt roihuvalkea.
Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.
— Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.
— Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. — Älkää puhuko minulle oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia. Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas äsken ostittekaan romutorilta.