— Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen saappaitaan ja pyssyään.
Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.
— Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai menemmekö jalkaisin?
— Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. — Kuinka sinä et polta! Sikari — se on enemmän kuin nautinto, se on nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas näin minä tahtoisin elää!
— Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.
— Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät. Pidät hevosista — niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa maita.
— Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.
Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.
— No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut kaunista ajatella aina vain itseään.