Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien, hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.
— Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.
— Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.
— Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.
— Eikös ollut surkea huti… tuosta oikeasta piipusta, vastasi
Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. — Sh-sh… lentää.
Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä. Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen ja hävisivät näkyvistä.
— — —
Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä; mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.
— Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.
Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.