— Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.
— Samantekevää.
He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.
— Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, — miksi et kerro minulle, onko kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.
Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus, niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.
— Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas, ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan vaarassa.
— Mitä sanot! kiljahti Levin. — Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten hän…
Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle ja vilkuili nuhtelevasti heihin.
"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta tulee… Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi…" ajatteli Laska.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen, joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti, ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.