— Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen Oblonskiin päin.
— Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. — No, miten ja mistä syystä?
— Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin samassa kertoa. — Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen, ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu, leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on (hän takelteli hiukan) — hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.
— Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Mutta siitä voimme puhua tarkemmin toiste.
— Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.
Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. — Muistaakseni sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin valmistamaa pukua. — Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.
Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi, huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.
— Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua kanssasi, Levin sanoi.
— Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.
— Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, — minun on vielä käytävä muualla.