— No, syömme sitten päivällistä yhdessä.
— Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.
— No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten päivällispöydässä.
— Ne pari sanaa olisivat vain… Levin sanoi, — ei se ole mitään erikoista.
Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan ujouttaan vastaan.
— Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.
Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla, sillä… Anteeksi, hetkinen…
Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä sihteerin hihalle.
— Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: — Tehkää niin, Zahar Nikititsh, olkaa niin hyvä.