Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli pilkallisen tarkkaavainen ilme.
— En käsitä, en käsitä, hän sanoi.
— Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen ja ottaen savukkeen. — Hän odotti Leviniltä jotain omituista päähänpistoa.
— En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. —
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?
— Miten niin?
— Siksi, että… se on kaikki turhaa.
— Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.
— Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.
— Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?
— Kenties, Levin sanoi. — Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.