— Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä, — mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään aikaan käynyt.
— Miten niin? kysyi Levin pelästyen.
— Muuten vain, vastasi Oblonski. — Puhutaan sitten. Mitä varten sinä oikeastaan tulit?
— No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas korviaan myöten.
— Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Niin, näetkös: minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas. Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin päivälliselle.
— No niin, näkemiin siis.
— Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle — se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.
— Varmasti en.
Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut kumartaa Oblonskin tovereille.
— Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.