— Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään, — siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista kuin meikäläinen.
— Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?
— Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.
VI
Oblonskin kysyessä Leviniltä, miksi tämä oikeastaan oli tullut, oli Levin punastunut ja suuttunut itseensä siitä, että oli punastunut ja ettei ollut voinut sanoa hänelle suoraan: "Olen tullut pyytämään vaimosi sisarta vaimokseni", vaikka oli tullut yksinomaan sitä varten.
Levinin ja Shtsherbatskin kodit olivat vanhoja moskovalaisia aateliskoteja ja olivat aina olleet keskenään läheisissä ystävyyssuhteissa. Tämä suhde oli vielä entisestään vahvistunut Levinin ylioppilasvuosina. Hän oli lukenut ja suorittanut ylemmän tutkinnon yhdessä nuoren ruhtinas Shtsherbatskin, Dollyn ja Kittyn veljen kanssa. Tähän aikaan Levin oli usein käynyt Shtsherbatskien kodissa ja rakastunut siihen. Niin oudolta kuin se kenties kuulostaakin, oli Konstantin Levin rakastunut juuri Shtsherbatskien kotiin, perheeseen, erityisesti sen naispuolisiin jäseniin. Levin itse ei muistanut äitivainajaansa, ja hänen ainoa sisarensa oli häntä vanhempi, joten hän näki Shtsherbatskien kodissa ensimmäisen kerran sellaisen sivistyneen ja vakaan aatelisperheen piirin, jota vaille hän oli jäänyt isänsä ja äitinsä kuoleman johdosta. Hän näki kaikki tämän perheen jäsenet, etenkin naispuoliset, eräänlaisen salaperäisen, runollisen verhon lävitse. Paitsi ettei hän nähnyt heissä mitään vikoja, hän kuvitteli lisäksi tuon runollisen verhon alla piilevän mitä ylevimpiä tunteita ja kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Miksi näiden kolmen neidin piti päivät läpeensä puhua ranskaa ja englantia; miksi he määrätunteina soittivat vuorotellen pianoa, jonka ääni kuului veljen luo yläkertaan, missä ylioppilaat lueskelivat; miksi ranskalaisen kirjallisuuden, musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajat kävivät talossa; miksi kaikki kolme neitiä ajelivat mademoiselle Linonin kanssa määrätunteina vaunuilla Tverin puistokadulle, atlasturkit yllään — Dollyllä pitkä, Nataljalla puolipitkä, Kittyllä lyhyt, niin että hänen soreat jalkansa kireine punaisine sukkineen jäivät näkyviin; miksi heidän piti kävellä Tverin puistokadulla kultakokardihattuisen lakeijan seuraamana, — kaikki tämä ja paljon muutakin, mitä heidän salaperäisessä maailmassaan tapahtui, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän tiesi, että kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ihanaa, ja hän oli rakastunut juuri sen kaiken salaperäisyyteen.
Ylioppilaskautenaan Levin oli ollut rakastumaisillaan vanhimpaan sisareen Dollyyn, mutta tämä oli pian joutunut naimisiin Oblonskin kanssa. Sitten hän oli alkanut kiintyä toiseen. Hän oli ikään kuin tuntenut, että hänen oli rakastuttava johonkin sisarista, mutta ei ollut kyennyt tekemään itselleen selväksi, kehen heistä. Mutta Nataljakin oli kohta seuraelämään astuttuaan joutunut naimisiin lähettiläs Lvovin kanssa. Kitty oli vielä ollut lapsi Levinin päästessä yliopistosta. Nuori Shtsherbatski oli mennyt merisotaväkeen ja hukkunut Itämerellä, ja sen jälkeen olivat Levinin ja Shtsherbatskien välit vähitellen höltyneet, huolimatta Levinin ja Oblonskin ystävyydestä. Mutta kun Levin tänä vuonna alkutalvella oli tullut Moskovaan vietettyään vuoden maalla, oli hän Shtsherbatskit nähdessään ymmärtänyt, kehen kolmesta hänen todella oli määrä rakastua.
Olisi luullut, ettei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa kuin hänen, hyväsukuisen ja pikemmin rikkaan kuin köyhän kolmekymmentäkaksivuotiaan miehen kosia ruhtinatar Shtsherbatskia: kaiken todennäköisyyden mukaan hänet olisi heti katsottu oivaksi aviomieheksi. Mutta Levin oli rakastunut, ja siksi Kitty näytti hänestä joka suhteessa niin täydelliseltä, kaikkea maallista ylemmältä olennolta, ja hän itse niin maalliselta, että tuntui mahdottomalta pelkkä ajatuskin, että muut ja Kitty itse katsoisivat hänet kyllin arvokkaaksi.
Oltuaan Moskovassa kaksi kuukautta kuin houreen vallassa ja tavattuaan Kittyä melkein joka päivä seuramaailmassa, jossa hän juuri Kittyn vuoksi oli alkanut viettää aikaansa, hän päätyi äkkiä siihen, ettei asiasta voi tulla mitään, ja matkusti takaisin maalle.
Levinin vakaumus asiansa mahdottomuudesta perustui siihen tunteeseen, että hän tytön sukulaisten silmissä oli epäedullinen, arvoton pari ihanalle Kittylle ja ettei Kitty itsekään voisi hänestä pitää. Omaisten mielestä hänellä ei ollut mitään tavanmukaista, määrättyä tointa eikä asemaa seuramaailmassa, kun taas hänen toverinsa olivat jo nyt, hänen ollessaan kolmenkymmenenkahden vuoden vanha, kuka everstinä ja sivuadjutanttina, kuka professorina, kuka pankinjohtajana, kuka rautatiehallituksen päällikkönä tai viraston esimiehenä, kuten Oblonski; itse hän oli vain (hän tiesi sangen hyvin, miltä hänen täytyi muiden silmissä näyttää) tilanomistaja, joka hoiti karjaa, metsästeli ja rakenteli jotain, siis lahjaton nuori mies, josta ei ollut tullut mitään ja joka puuhaili seurapiiriväen mielestä samaa kuin ne, jotka eivät kelpaa mihinkään.