Salaperäinen, ihana Kitty itse taas ei voisi rakastaa niin rumaa miestä kuin minä hän itseään piti, eikä varsinkaan niin tavallista miestä, jossa ei ollut mitään erikoista. Sitä paitsi hänestä tuntui, että hänen entinen suhteensa Kittyyn, joka oli ollut kuin täysi-ikäisen suhde lapseen sen johdosta, että hän oli ollut Kittyn isonveljen ystävä, tuli vielä uudeksi esteeksi hänen rakkaudelleen. Rumaa, hyväluontoista miestä, jollainen hän mielestään oli, saattoi, arveli hän, pitää ystävänään, mutta jos mieli saada osakseen sellaista rakkautta, jota hän itse tunsi Kittyä kohtaan, täytyi olla komea ja uljas mies ja ennen kaikkea jotain erikoista.

Hän oli kyllä kuullut, että naiset useinkin rakastavat rumia, tavallisia miehiä, mutta hän ei sitä uskonut, sillä hän arvioi asiaa oman itsensä mukaan, hän kun itse saattoi rakastaa vain kauniita, salaperäisyydellään ja erikoisuudellaan viehättäviä naisia.

Oltuaan kaksi kuukautta yksin maalla hän tuli kuitenkin vakuuttuneeksi, ettei tämä ollut niiden rakastumisten kaltaista, joita hän oli kokenut ensi nuoruudessaan, että tämä tunne ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa, että hän ei voinut elää ratkaisematta kysymystä, tuleeko Kitty hänen vaimokseen vai eikö, että hänen epätoivonsa oli johtunut vain hänen mielikuvituksestaan ja ettei hänellä ollut mitään varmoja todisteita rukkasten saannista. Ja hän oli nyt tullut Moskovaan päätettyään lujasti lausua ilmi tunteensa ja mennä naimisiin, jos saa myöntävän vastauksen. Tai… hän ei voinut ajatella, miten hänen kävisi, jos hän saisi rukkaset.

VII

Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa; mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi, mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe, ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä — entistä luonnontieteen ylioppilasta — hänelle tuttujen luonnontieteen perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä, reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin, olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin, mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

— Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, — minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta, sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen välittäisi.