XXII
Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä. Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin, koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui pihalle.
— Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.
— Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on siellä avaajia, vastasi puutarhuri.
— Ei, minä menen puutarhan kautta.
Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää häntä tulollaan — hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta —, hän lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia. Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa: Annan pojan kysyvine ja — kuten Vronskista näytti — vastahakoisine katseineen.
Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen, eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt. He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.
Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi, ettei kukaan — ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja — pitänyt Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana ystävänään.
"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö? Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa, joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea, mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.
Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.