Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen. Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita. Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta. Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat kasvonsa Vronskiin päin.
— Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti, että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla ympärilleen.
— Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen lujasti Vronskin kättä. — Minä en odottanut… sinua.
— Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.
— Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. — Olen yksinäni ja odotan
Serjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.
Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.
— Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.
— Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.
— Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. — Mitä te mietitte?
— Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.