Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi — Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin — oli niin helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.
Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.
"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."
— Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, — sanokaa, olkaa hyvä!
Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi. Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.
— Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.
"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä, mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.
— Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.
— Pitääkö minun sanoa?
— Pitää, pitää…