— Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.
Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja puristi kiitollisena miehen kättä.
Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut, hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös, että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä kuistilla edestakaisin.
— Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. — En minä ettekä te ole pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, — kaikesta siitä valheesta, jossa me elämme.
— Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.
Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.
— Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.
— Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin kuuluvasti.
— Niin, mutta kokonaan, kokonaan.
— Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi, ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa toivottomuudesta. — Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä? Olenhan minä mieheni vaimo.