Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.
Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä asiasta.
— Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit, sanoi Aleksei.
— Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.
— On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on sellainen…
— Niin, mutta silloin ei palvella eikä…
— Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja siinä kaikki.
Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.
— Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.
Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.