— Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine, huolellisesti kammattuine poskipartoineen. — Tulin eilen ja iloitsen suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?
— Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle, jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.
Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita, enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.
— Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän puhui. — Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä. Oletteko nähnyt hänet?
— En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni hevosensa luo.
Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento: "Selkään!"
Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa, joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.
— Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.
Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi, ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia. Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin, tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain nähnyt — pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.
— Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, — ja muistakaa, ettette pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä mukaan.