Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.
— Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi heti keskustelemaan hänen kanssaan.
Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi, tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.
Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen, keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.
"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli, "mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas keskustelu. Hän puhui:
— Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.
— Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. — Sanotaan, että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.
Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.
— Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan sisäistä, hän sanoi, — mutta emme nyt puhu siitä, — ja hän kääntyi taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, — älkäämme unohtako sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.
— Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää, sanoi ruhtinatar Betsy. — Eikö niin, Anna?