— Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi
Varenka kiireesti.
— Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.
Varenka punastui.
— En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.
— Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella sattuneessa ikävässä kohtauksessa.
— Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä. Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on tapana liikkua noiden sairaiden parissa.
— Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa… tätinne madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.
— Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen uudelleen.
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty oli niin kiintynyt häneen.
— No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.