Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä — ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen, hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, — kaikessa tässä Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti, mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka — yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön, surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä ikävöinyt mitään, — oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen, että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille, rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta rikollisille — Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin — viehätti Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia, joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi, ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä siitä.

— Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään, että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

— Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa. — Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.