Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:
— Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.
— On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. —
Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.
Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."
Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään, kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.
— Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.
— Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. —
Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.
Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun puhuttiin hänen saattamisestaan.
— Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran, jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä, mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden ja arvokkuuden.