— Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, — lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.
Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita, niin että oli vaikea tietää mihin vastata.
— Pysykäämme asiassa, hän sanoi. — On kysymys siitä, myönnätkö sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?
— Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää, veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.
Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin oli osannut odottaakaan.
— Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh — niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.
— Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin punastuen.
— Miten niin et? Sinähän juuri sanoit…
— Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.
— Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.