— No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin, — oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä, miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.
— Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei Ivanovitsh sellaiseen sävyyn — niin Levinistä tuntui — kuin hän ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.
— Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. — Minä luulen, että kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse — en ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta, viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään henkilökohtaista tyydytystä tai etua.
— Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, — henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.
— Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. — Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden tapahtuneeksi tosiasiaksi? — Häh?"
Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.
— Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?
— Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat minua… minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin, niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme, olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme — sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.