Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.
Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi, ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.
— No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä hyvin merkittävänä.
— En yhtään tiedä…
— Mitä?… Olethan sinä hallituksen jäsen?
— Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, — enkä käy enää kokouksissa.
— Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.
Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat olleet hänen piirissään.
— Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. — Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme, me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle, olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen, mutta me vain naureskelemme.
— Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. — Se oli minun viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään, olen kyvytön siihen.