— Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää viiniä ja kalkkunapaistia.
— Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.
Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin, mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.
Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.
Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.
He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään. Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka, Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja jättäen jälkeensä leveän lakeisen.
Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni
Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.
— Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi
Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.
Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:
— Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan rupesit! — ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.