Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää painuksissa, kirjelappu kädessään.
Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.
— Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh — mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.
— Niin niin, toisteli Levin, — minä ymmärrän ja annan arvoa sinun suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.
— Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh sanoi. — Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.
— Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä hetkenä — vaikka se on kyllä ihan toinen asia — minä tunnen, etten voi olla rauhallinen.
— No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. — Sen minä vain sanon, lisäsi hän, — että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi, mitä hän on… Sinä tiedät mitä hän on tehnyt…
— Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.
Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi saavansa tavata Kittyn.