— Minäkö? En minä ole vihoissani.
— Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun olitte viimeksi Moskovassa.
— Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, — minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin. Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte…
— Mitä minä tiedän?
— Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi, ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi katkeruudeksi.
— Mistä te luulette minun sen tietävän?
— Kaikkihan sen tietävät.
— Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos olenkin aavistanut.
— Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.
— Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä. Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.