— Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, — minä pidän suuressa arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt. Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle mahdoton… ymmärrättehän, aivan mahdoton.
— Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin antamansa kieltävä vastaus todista mitään.
— En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. — Jos te tietäisitte, miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän on kuollut, kuollut, kuollut…
— Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen surullisesti Levinin kiihtymykselle. — Niin, minä ymmärrän nyt yhä paremmin, jatkoi hän mietteissään. — Te ette siis enää käy meillä, kun Kitty tulee?
— En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa, mutta — mikäli voin — koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä seurastani.
— Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna tarkaten hellästi hänen kasvojaan. — No hyvä; ja olkaamme sitten kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.
— Missä on minun lapioni, äiti?
— Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.
Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi; äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.
Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut
Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.