— Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. —
Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?
— Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.
— Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.
— Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,
Anna sanoi.
— Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään, ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.
Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.
— Ikävää! sanoi Betsy. — Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä eilen oli ollut teidän luonanne.
— Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.
— Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla. Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. — Ei tarvitse muuta kuin vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.
— En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien kysymysten vuoksi.