— Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun. Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut, joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär, ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan Anna Kareninan hän koetti — kuten älykkään maailmanmiehen tulee — osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.
— Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, — se onkin juuri paras keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan puoleen, — ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule. Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.
— Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.
— No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?
— Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.
— Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.
— Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi taas Annan puoleen.
Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi, miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.
Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin krokettia pelaamaan.
— Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.