"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä, joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat, vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista, puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot — kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla sivellyssä maisemataulussa.
— Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin tasaista viertotietä pitkin.
"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni", hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven, hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti. Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi omituisesti.
Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin kättä.
— Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara ilme muutti heti Vronskin mielentilan.
— Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?
— Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin käsikoukkuun, — kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.
Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo tarttuvan itseensäkin.
— Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.
Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.