— Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti ja raskaasti, — että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin kanssa kerroin hänelle kaikki… sanoin, etten voi enää olla hänen vaimonaan, että… kerroin kaikki.
Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.
— Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän, miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.
Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta — kaksintaistelun välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän ankaruuden ilmeen.
Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt, että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi. Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.
— Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi hermostuneesti, — ja tässä on… hän otti hansikkaastaan miehensä kirjeen.
— Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; — en ole muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista, jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.
— Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. — Voisinko minä sitten epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt…
— Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen vastaantulevaan naiseen: — Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.
— Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen omituisen vihaisesti harson alta.