— Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän pysähtyi taas.
Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se, mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.
Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.
— Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, — hän…
— Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski.
— Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. —
Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi
enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.
— Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi kohtalonsa jo ratkaistuksi.
Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan, mutta sanoikin jotain muuta.
— Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän nolostui, ja tuli punaiseksi, — että sinä annat minun harkita ja järjestää meidän elämämme. Huomenna… alkoi hän.
Anna ei antanut hänen puhua loppuun.
— Entä poikani? huudahti hän. — Sinä näet, mitä hän kirjoittaa: täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.