— Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa tätä alennuksen tilaa?
— Kenen alennustilasta sinä puhut?
— Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.
— Minun alennustilastani… Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia. — Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa. Minä olen ylpeä asemastani, sillä… ylpeä siitä… ylpeä… hän ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.
Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä, — ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä jotain pahaa.
— Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. — Anna pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. — Eikö voisi ottaa poikaa mukaan ja jättää vain miehesi?
— Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.
— Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.
— Niin, niin, Anna sanoi. — Mutta ei puhuta siitä enää.
Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet.
Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.