— Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.
Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.
— Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän sanoi huoaten, — jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa palvelijaa. — Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.
— En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. — Minä vain sanoin, että omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki tekee paremmin työtä.
— Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.
— Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin hoitamaan karjaa, eikö niin?
— Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, — että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!
Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän: oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.
Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää ja keikkuvien rattaitten kolketta.
— No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt tervetullut.