Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa, että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli mahdollinen.
— Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä tahdon järjestää…, vastasi hän kiivaasti.
— Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja muut.
— No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.
— Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä, kun tulin ensinkään!
Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille sietämättömäksi.
Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain tavoin loukannut häntä.
— Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. — Jos tahdot olla oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta minä lähden sittenkin!
Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen häneen äkkiä omituisen vakavasti:
— Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! — ja hänen äänensä värähteli.