Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on, ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.
Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille. Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti häntä suuresti synkkyydellään.
— Mikä sinun on?
— Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.
— Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.
— En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.
— Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. — Minä olen vasta valmistautunut aloittamaan elämääni.
— Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän kuolevani pian.
Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän pysytteli siinä kiinni.