— Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko suunnitelman?
— Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.
— Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.
— Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, — etten minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän herkuttelen.
— Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — No niin, tuopas meille veikkoseni, ostereita pari — ei taida riittää — kolmekymmentä kappaletta ja juurilientä.
— Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin nimityksin.
— Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean kastikkeen kera, sitten… paahtopaistia; mutta katsokin, että on hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.
Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan, vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan: "Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon, macèdoine des fruits…" ja samassa pannen pois toisen kansiin sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan Arkadjevitshille.
— Mitäs otamme juotavaksi?
— Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa… vaikka samppanjaa, Levin sanoi.