— En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla. Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas meillä…
Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.
— Niin, niin! hän sanoi. — On hyvinkin mahdollista, että sinä olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut, kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain kuolemaa…
— Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin sanoi. — Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat kaikki vain hiekanjyväsiä.
— Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!
— Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta sekin on — vaikkapa se toteutuisikin — yhtä mitätön asia kuin tuon taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.
Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaan
Leviniä.
— Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!…
— Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on… Levin sekosi sanoissaan. — Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.
— Miksikä pian?