— Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.
— Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo kymmenennen kerran.
— Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. — Ei tiedä koska taas tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.
— No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten… Tulet ilman muuta meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.
— Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät siitä väliä."
— Tulethan siis.
— Tulen tietenkin.
— Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.
Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo. Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.