— Kylläpä minä olen hyvilläni tulostanne, Dolly sanoi arasti hymyillen tavatessaan hänet salin etuhuoneessa. — Tahtoisin puhua kanssanne. Mennään tänne.
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui Darja Aleksandrovnan viereen, kohotetuista kulmakarvoista johtuva välinpitämättömyyden ilme kasvoillaan, ja veti huulensa teennäiseen hymyyn.
— Aioin juuri pyytää teiltä anteeksi ja lähteä. Minun täytyy huomenna matkustaa.
Darja Aleksandrovna oli lujasti vakuuttunut Annan viattomuudesta ja hän tunsi kalpenevansa ja huuliensa värähtelevän vihasta tuota kylmää, tunteetonta miestä kohtaan, joka niin tyynenä suunnitteli hänen viattoman ystävättärensä turmiota.
— Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen häntä silmiin epätoivoisen varmasti, — minä kysyin teiltä kuinka Anna voi, mutta ette vastannut. Mitä hänelle kuuluu?
— Hän voi luullakseni hyvin, Darja Aleksandrovna, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh katsomatta Dollyyn.
— Antakaa anteeksi, Aleksei Aleksandrovitsh minulla ei ole oikeutta… mutta minä rakastan ja kunnioitan Annaa kuin sisartani, minä pyydän ja rukoilen teitä sanomaan, mitä teidän välillenne on tullut, mistä te syytätte häntä?
Aleksei Aleksandrovitsh kurtisti otsaansa ja painoi silmät puoliummessa päänsä alas.
— Luullakseni miehenne on kertonut teille syyt, joitten vuoksi olen katsonut tarpeelliseksi muuttaa suhteeni Anna Arkadjevnaan, hän sanoi katsomatta Dollya silmiin ja seuraten tyytymättömin katsein salin poikki kulkevaa Shtsherbatskia.
— Minä en usko, en usko, en voi uskoa! virkkoi Dolly kiihkeästi, puserrellen luisevia käsiään. Hän nousi äkkiä ja asetti kätensä Aleksei Aleksandrovitshin käsivarrelle. — Me emme kenties saa olla rauhassa täällä. Menkäämme tuonne.