Dollyn mielenkuohu vaikutti Aleksei Aleksandrovitshiinkiin. Hän nousi ja seurasi nöyrästi Dollyä lasten luokkahuoneeseen. He istuutuivat pöydän ääreen, jonka vahakankaisessa päällyksessä oli kynäveitsen viiltoja.
— Minä en usko, en usko sitä! toisti Dolly koettaen tavoittaa hänen karttelevaa katsettaan.
— Tosiasioita on pakko uskoa, Darja Aleksandrovna, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh korostaen sanaa tosiasioita.
— Mutta mitä hän sitten on tehnyt? kysyi Darja Aleksandrovna. —
Mitä hän on tehnyt?
— Hän on halveksinut velvollisuuksiaan ja pettänyt miehensä. Sen hän on tehnyt.
— Ei, ei, se on mahdotonta! Ei, Luojan tähden, te olette erehtynyt,
Dolly sanoi hipaisten ohimojaan ja sulkien silmänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa kylmään hymyyn tahtoen osoittaa hänelle ja itselleen vakaumuksensa lujuuden; mutta vaikka tuo kiivas puolustus ei horjuttanutkaan häntä, kosketti se sentään hänen haavaansa. Hän alkoi puhua eloisammin.
— On sangen vaikea erehtyä, kun vaimo itse kertoo siitä miehelleen ja vakuuttaa, että kahdeksan pitkää elämänvuotta ja poika ja kaikki on ollut vain erehdystä ja että hän tahtoo aloittaa elämänsä uudestaan, hän sanoi äkäisesti, nenä tohisten.
— Anna ja rikos minä en voi sovittaa niitä yhteen, se on aivan mahdotonta.
— Darja Aleksandrovna! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen nyt suoraan Dollyn hyväntahtoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin ja tuntien kielenkantojensa väkisinkin heltiävän, — minä antaisin paljon voidakseni vielä epäillä. Kun epäilin, minun oli raskas olla, mutta keveämpi kuin nyt. Kun epäilin, oli minulla sentään toivoa; mutta nyt ei ole toivoa, ja epäilen kuitenkin kaikkea. Minä epäilen kaikkea siinä määrin, että väliin vihaan poikaanikin enkä usko häntä omaksi pojakseni. Olen hyvin onneton.