Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Darja Aleksandrovna näki sen hänen kasvoistaan; hänen tuli sääli tuota miestä, ja hänen uskonsa Annan viattomuuteen alkoi horjua.
— Oi, se on kauheata, kauheata! Mutta voiko se olla totta, ette te olette päättänyt hakea eroa?
— Minulla ei ole enää muuta keinoa.
— Eikö tosiaankaan, virkkoi Dolly kyyneleet silmissä. — Ei, ei, täytyy olla! lisäsi hän.
— Sehän se on kauheaa tämänlaatuisessa surussa, ettei voi niin kuin muissa — tappioissa ja kuolemassa — kantaa ristiään, vaan täytyy toimia, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh aivan kuin arvaten Dollyn ajatuksen. — Täytyy vapautua siitä alentavasta asemasta, johon on joutunut, onhan mahdotonta elää kolmisin.
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän sen hyvin, Dolly sanoi ja painoi päänsä alas. Hän oli hetkisen vaiti ajatellen itseään, omaa perhesuruaan, ja nosti sitten tarmokkaasti päänsä pystyyn, pani kätensä rukoilevasti ristiin. — Mutta kuulkaahan. Te olette kristitty. Ajatelkaa häntä. Miten hänen käy jos te hylkäätte hänet?
— Minä olen sitä ajatellut, Darja Aleksandrovna, ja ajatellut paljonkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. Hänen kasvoilleen oli noussut punaisia täpliä, ja sameat silmät katsoivat suoraan Dollyyn. Darja Aleksandrovna sääli nyt häntä koko sydämestään. — Niinhän minä teinkin sen jälkeen kun hän oli itse ilmoittanut minulle häpeänsä; minä jätin kaikki ennalleen. Minä annoin hänelle tilaisuuden parannukseen, minä koetin pelastaa hänet. Ja kuinka kävi? Hän ei täyttänyt kaikkein kohtuullisinta vaatimustani eikä noudattanut säädyllisyyttä, puhui hän kiivaasti. — Voi pelastaa ihmisen, joka ei tahdo joutua perikatoon, mutta jos koko luonto on niin pilaantunut ja siveellisesti turmeltunut, että juuri perikato näyttää hänestä pelastukselta, niin mitä silloin on tehtävä?
— Mitä hyvänsä, mutta ei eroa! vasta Darja Aleksandrovna.
— No mitä sitten, sanokaa?
— Ei, se on kauheata! Hän jää avioliiton ulkopuolelle ja joutuu perikatoon!