Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.
— Niin tietysti! virkkoi hän, — niin, niin, te olette oikeassa, te olette oikeassa!
Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.
Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.
— Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen liidun pois ja näytti aikovan nousta.
"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen ja otti liidun. — Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen, — olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.
Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.
— Olkaa hyvä ja kysykää.
— Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.: s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?" Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista selvää vai eikö.
Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"