— Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. — Sehän se onkin sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.
— No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.
— Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.
Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta, joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.
— No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.
— Menen varmasti, Levin vastasi. — Vaikkakin minusta näytti, että ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.
— Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa… No tuohan, veikkonen, liemi tänne!… Sehän on hänen tapansa, hän on grande dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Minä tulen myös, mutta minun on käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.
— Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. — Sinä olet oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se, että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut takaisin. Minä tulin nyt…
— Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
Leviniä silmiin.
— Miksi niin?